Latinankieli , Latinan kieli Latinankieli , Indoeurooppalainen kieli kursivoidussa ryhmässä ja esi-isä modernille Romantiikan kielet .
Latinalainen kirjoitus Latinalainen kirjoitus Colosseumissa, Roomassa, 5. vuosisadalla. Wknight94
Alun perin pienet ihmisryhmät, jotka asuivat alemmalla Tiber-joki Latinalainen kieli levisi Rooman poliittisen vallan lisääntyessä ensin Italia ja sitten suurimmalla osalla Länsi- ja Etelä-Eurooppaa sekä Keski- ja Länsi-Välimeren rannikkoalueita Afrikassa. Moderni romantiikan kielet kehittyivät Rooman valtakunnan eri osien puhutusta latinasta. Aikana Keskiaika ja vasta viime aikoihin asti latina oli kieli, jota lännessä käytettiin eniten tieteellisiin ja kirjallisiin tarkoituksiin. 1900-luvun loppupuolelle saakka sen käyttöä vaadittiin Rooman liturgiassa roomalaiskatolinen Kirkko.
Vanhin esimerkki latinasta säilynyt , ehkä vuodelta 7. vuosisadaltabce, koostuu nelisanaisesta tekstistä Kreikka merkkejä fibulassa tai viittatapissa. Se osoittaa täyden vokaalin säilymisen korostamattomissa tavuissa - toisin kuin myöhempien aikojen kieli, joka on vähentänyt vokaaleja. Varhaisessa latinankielessä oli korostus aksentti sanan ensimmäisessä tavussa, toisin kuin republikaanien ja keisarikauden latinoilla, joissa aksentti putosi joko sanan seuraavaan tai toiseen viimeiseen tavuun.
Klassisen aikakauden latinalla oli kuusi säännöllisesti käytettyä tapausta substantiivien ja adjektiivien kääntämisessä (nominatiivi, vokatiivi, genitiivi, datiivi, akkusatiivi, ablatiivi), lokalisatiivin jäljet joissakin kielen substantiivien luokissa. Paitsi minä- - varsi - ja konsonanttivarren deklensointiluokat, jotka se yhdistää yhdeksi ryhmäksi (lueteltu kielioppi kirjat kolmanneksi kielenkäytöksi), latinalainen kieli erotti suurimman osan indoeurooppalaisilta perittyjen taantuman luokista.
Klassisen ajanjakson aikana oli käytössä vähintään kolme latinalaista tyyppiä: klassinen kirjoitettu latinalainen, klassinen oratorinen latina ja tavallinen puhekielen Latinan kielen keskimääräinen puhuja käyttää. Puhuttu latina muuttui jatkuvasti, ja se poikkesi yhä enemmän klassisista kieliopin, ääntämisen ja sanaston normeista. Klassisen ja välittömän jälkeisen ajanjakson aikana lukuisat kirjoitukset ovat tärkein lähde puhutulle latinalle, mutta 3. vuosisadan jälkeenTämä, monet suosittuun tyyliin kirjoitetut tekstit, joita yleensä kutsutaan mautonta latinaksi, kirjoitettiin. Sellaiset kirjailijat, kuten Pyhä Jerome ja Pyhä Augustinus, kirjoittivat kuitenkin 4. vuosisadan lopulla ja 5. vuosisadan alussa hyvää kirjallisuutta myöhäistä latinaa.
Latinan myöhempi kehitys jatkui kahdella tavalla. Ensinnäkin kieli kehittyi paikallisten puhuttujen muotojen pohjalta ja kehittyi nykyaikaisiksi romaanikieliksi ja murteita . Toiseksi kieli jatkui enemmän tai vähemmän standardoidussa muodossa koko keskiajan uskonnon ja tutkimuksen kielenä; siinä muodossa sillä oli suuri vaikutus Länsi-Euroopan kielten kehitykseen.
Todisteita klassisen latinan ääntämisestä on usein vaikea tulkita. Oikeinkirjoitus on perinteistä, ja kieliopin kommentit ovat epäselviä, joten huomattavassa määrin se on tarpeen ekstrapoloida romaanin myöhemmästä kehityksestä sen kuvaamiseksi.
Tärkein epäselvyydet latinankielinen intonaatio ja korostus. Tapa, jolla vokaalit kehittyvät esihistoriallisessa latinassa, viittaa mahdollisuuteen korostaa aksentti jokaisen sanan ensimmäisessä tavussa; myöhempinä aikoina aksentti laski kuitenkin viimeinen tavu tai, kun sillä oli valoa, edeltäjää edeltävällä. Tämän aksentin luonteesta kiistetään kiivaasti: nykyajan kielioppilaiset näyttävät ehdottavan, että se oli musikaali, tonaalinen aksentti eikä stressi. Jotkut tutkijat väittävät kuitenkin, että latinankieliset kielioppiopettajat vain jäljittelivät orjuudella kreikkalaisia kollegoitaan ja että latinankielisen aksentin liittäminen tavun vokaalin pituuteen tekee epätodennäköiseksi, että tällainen aksentti olisi tonaalinen. Todennäköisesti se oli kevyt jännityskorostus, johon normaalisti liittyi sävelkorkeuden nousu; myöhemmässä latinassa todisteet viittaavat siihen, että stressi lisääntyi.
Järjestelmä tavu määrä, yhdistettynä vokaali pituuden, on oltava antanut klassiselle latinalaiselle erottavan akustisen luonteen. Laajasti ottaen kevyt tavu päättyi lyhyeen vokaaliin ja raskas tavu pitkään vokaaliin (tai kaksitangiseen) tai konsonanttiin. Eron on täytynyt heijastua jossain määrin myöhäisessä latinassa tai varhaisessa romanssissa, sillä silloinkin, kun vokaalin pituuden järjestelmä oli kadonnut, tavut kehittyivät usein eri tavalla kuin raskaat tai suljetut tavut.
Koska vokaalipituuden järjestelmä menetettiin klassisen ajanjakson jälkeen, ei ole varmuutta siitä, kuinka vokaalit lausuttiin sinä aikana; mutta romaanin myöhemmän kehityksen vuoksi oletetaan, että vokaalin pituiset erot liittyivät myös laadullisiin eroihin, sillä lyhyet vokaalit olivat avoimempia tai löyhempiä kuin pitkät vokaalit. Vakiokirjoituksessa ei tehty eroa pitkien ja lyhyiden vokaalien välillä, vaikka varhaisina aikoina erilaisia laitteita yritettiin korjata. Rooman tasavallan lopussa pitkän vokaalin merkitsemiseksi käytettiin usein niin sanottua kärkeä (yksi muoto näytti jonkin verran kuin hamza [ʾ]), mutta tämä merkki korvattiin keisarillisina aikoina akuutti aksentti (′). Klassisessa latinassa pituusjärjestelmä oli olennainen jakeen ominaisuus, jopa suosittu jae, ja vokaalipituuden virheitä pidettiin julmina. Myöhempinä aikoina monet runoilijat eivät kuitenkaan ilmeisesti kyenneet vastaamaan klassisen prosodian vaatimuksiin, ja heitä kritisoitiin siitä, että ne sallivat aksentin ohittaa pituuserot.
Pitkien vokaalien lisäksi ā, ē, ī, ō, ū ja lyhyet vokaalit ă, ĕ, ĭ, ŏ, ŭ koulutetussa puheessa klassisen ajanjakson aikana käytettiin myös etupyöristettyä vokaalia, ääntä, joka otettiin kreikkalaisesta upsilonista ja lausuttiin pikemminkin kuin ranska u (symboloi Y että Kansainvälinen foneettinen aakkoset —IPA) kreikaksi lainatuilla sanoilla; suosituspuheessa tämä todennäköisesti lausuttiin kuin latinaksi ŭ , vaikka myöhempinä aikoina ī joskus korvattiin. Neutraalia vokaalia käytettiin todennäköisesti joissakin korostamattomissa tavuissa ja se kirjoitettiin u tai i ( Paras, paras Paras), mutta jälkimmäisestä renderoinnista tuli standardi. Pitkä e , aikaisemmasta ei , oli todennäköisesti täysin sulautunut ī klassisen ajanjakson mukaan. Klassinen ääntäminen käytti myös joitain diftongit koulutetut roomalaiset lausuvat sen paljon kuin ne kirjoitetaan, etenkin ae (aiemmin ai ), lausutaan ehkä avoimeksi e maalaismainen puhe, klo (maalaismainen auki ō ) ja oe (aiemmin Hei , Myöhäinen latina e ).
Klassinen latinalainen konsonanttijärjestelmä sisälsi todennäköisesti sarjan labiaalisia ääniä (tuotettu huulilla) / p b m f / ja todennäköisesti / w /; hammas- tai alveolaarisarja (tuotettu kielellä etuhampaita tai ylempien etuhampaiden takana olevaa alveolaariharjaa) / t d n s l / ja mahdollisesti / r /; velar-sarja (tuotettu kielen lähestyessä tai kosketettaessa velumia tai pehmeää kitalaen) / k g / ja ehkä / ŋ /; ja labiovelar-sarja (lausutaan pyöristetyillä huulilla) / ksisäängsisään/. / K / ääni kirjoitettiin c ja / ksisään/ ja / gsisään/ kirjoitettiin qu ja gu vastaavasti.
Näistä / ksisään/ ja / gsisään/ olivat luultavasti yksittäisiä labialisoituja velar-konsonantteja, ei klustereita, koska ne eivät muodosta raskasta tavua; / gsisään/ esiintyy vasta / n /: n jälkeen, joten sen yksittäisen konsonantin tilasta voidaan tehdä vain arvauksia. Ääni, jota edustaa ng (lausutaan kuten englanniksi laulaa ja jota edustaa IPA: ssa / ŋ /), kirjallinen ng tai gn , ei ehkä ole ollut foneemista tilaa (parista huolimatta annos / agnus ’Vuosi’ / ’karitsa’, jossa / ŋ / voidaan pitää / g /): n sijaintimuunnelmana. Latinalainen kirjain f luultavasti edustaa klassinen kertaa labiodentaalinen ääni, joka lausutaan siten, että alahuuli koskettaa ylempiä etuhampaita kuten englanninkielinen vastine, mutta aikaisemmin se on voinut olla bilabiaalinen (lausuttu kahden huulen koskettaessa tai lähestyessä toisiaan). Niin sanottu konsonantti i ja u eivät luultavasti olleet tosi konsonantteja, mutta kitkattomat puolitaajuudet; Romantiikan todisteet viittaavat siihen, että heistä tuli myöhemmin palataalinen frikatiivi / j / (lausutaan kielen koskettaessa tai lähestyessä kovaa kitalaita ja epätäydellisellä sulkemisella) ja bilabiaalinen frikatiivi, / β / (lausutaan huulten tärinällä ja epätäydellisellä sulkemisella), mutta tästä ei ole ehdotusta klassisen ajanjakson aikana. Jotkut romaanitutkijat ehdottavat sitä latinaksi s oli ääntäminen kuten kanssa nykyaikaisessa kastilian kielessä (kärjen sijasta terän ollessa koholla hampaiden takana, antaen lising vaikutelman); varhaisessa latinankielessä se heikentyi usein lopullisessa asemassa, ominaisuus, joka luonnehtii myös itäisen romaanin kieliä. r oli luultavasti kielitrilli klassisen ajanjakson aikana, mutta on aikaisempia todisteita siitä, että joissakin paikoissa se on voinut olla fiktiivinen tai läppä. Oli kahdenlaisia l , samea ja palataali (pehmeä, kun sitä seuraa i ).
Nenän konsonantit olivat todennäköisesti heikosti nivelletty joissakin tehtävissä, varsinkin mediaalisesti ennen s ja lopullisessa asemassa; luultavasti heidän mediaalinen tai lopullinen asemansa johti edellisen vokaalin pelkkään nasalisointiin.
Esitettyjen konsonanttien lisäksi koulutetut roomalaiset puhujat käyttivät todennäköisesti sarjaa äänettömiä, hengittäviä pysähdyksiä, kirjoitettuja ph, th, ch , joka on alun perin lainattu kreikkalaisista sanoista, mutta esiintyy myös syntyperäisillä sanoilla ( kaunis 'kaunis,' lacrima 'Kyyneleet' voitto ”Triumf” jne.) 2. vuosisadan lopultabce.
Toisen ei-äänellisen äänen, / h /, lausuivat vain koulutetut puhujat jopa klassisella kaudella, ja viittauksia sen menetykseen mautonta puhetta esiintyy usein.
Kaksinkertaisiksi kirjoitetut konsonantit klassisella kaudella olivat luultavasti niin voimakkaita (esimerkiksi erotettiin toisistaan peräaukko 'Vanha nainen' ja annos ”Vuosi”). Kun konsonantti i ilmestyi interokaalisesti, se oli aina kaksinkertainen puheessa. Ennen 2. vuosisataabce, konsonanttigeminaatiota (äänien kaksinkertaistamista) ei esitetty ortografiassa, mutta se oli todennäköisesti ajankohtainen puheessa. Itäisen romaanin kielillä säilyi latinankaksoiskonsonantit (kuten italiaksi), kun taas länsimaisilla kielillä ne yksinkertaistettiin usein.
Latinalainen kieli vähensi indoeurooppalaisten substantiivitapausten lukumäärää kahdeksasta kuuteen sisällyttämällä ablatiiviseen tapaukseen sosiaalisen-instrumentaalisen (ilmaiseva keino tai virasto) ja erillisiä muotoja lukuun ottamatta paikallisnimen (osoittaen paikan tai paikan missä). erotuksen ja lähteen suhteet). Kaksoisnumero menetettiin, ja a: sta kehitettiin viides substantiivin kääntö heterogeeninen substantiivien kokoelma. Todennäköisesti ennen romanssiaikaa tapausten määrää vähennettiin edelleen (vanhassa ranskassa oli kaksi - nimellistä, verbin aiheeksi käytettyä ja vinoa, jota käytettiin kaikkiin muihin toimintoihin - ja Romania tänään on kaksi, nominatiivi-akkusatiivia, joita käytetään verbin subjektiin ja suoraan objektiin, ja genitiivi-datiivi, joita käytetään ilmaisemaan verbin hallussapito ja epäsuora kohde), ja neljännen ja viidennen kielen sanat imeytyivät kolme muuta tai kadonnut.
Verbimuodoista yhdistyvät indoeurooppalainen aoristi (joka ilmaisee toiminnan yksinkertaisen esiintymisen viittaamatta kestoon tai täydellisyyteen) ja täydellinen (ilmaisee toiminnan tai tilan, joka on suoritettu lausumisen tai puhutun ajankohtana) sekä konjunktiivi ( tosiasioiden vastaisten ideoiden ilmaiseminen) ja optimaalinen (toiveen tai toivon ilmaiseminen) sulautuivat muodostamaan subjektiivisen mielialan. Uusi jännittynyt kehittyneet muodot olivat tulevaisuus - Bo ja epätäydellinen - bam ; passiivinen - r , joka löytyy myös kelttiläisestä ja tokkarialaisesta, kehitettiin myös. Uusi yhdiste passiiviset aikamuodot muodostettiin täydellisellä partikkelilla ja että 'Olla' (esim. on ladattu 'Hän, hän, se oli rasitettu') - tällaiset yhdistelmäajot kehittyivät edelleen romanssissa. Yleensä morfologia klassisen ajanjakson jakso kodifioitiin ja vaihtelevat muodot jäykästi kiinnittyneet. Sisään syntaksi myös aikaisempaa vapautta rajoitettiin; siis akkusatiivin ja infinitiivin käyttö epäsuora puhe (epäsuorasta keskustelusta) tuli pakollinen ja hieno syrjintää vaadittiin subjunktiivin käytössä. Jos aikaisemmat kirjoittajat ovat saattaneet käyttää esisanailmaisia lauseita, klassiset kirjoittajat suosivat paljaita nimellisiä ja pienikokoisia muotoja jakovina ja tarkempina. Monimutkaiset lauseet, joissa käytetään hienovaraisesti erottuvia konjunktioita, olivat klassisen kielen piirre, ja tehokasta peliä tehtiin joustavan sanajärjestyksen tarjoamilla mahdollisuuksilla.
Klassisen post-aikakauden aikana Ciceronian-tyyliä pidettiin työläänä ja tylsänä, ja sellaiset kirjailijat suosivat epigrammaattista pakattua tyyliä kuin Seneca ja Tacitus. Samanaikaisesti ja vähän myöhemmin muotiin tuli runsas runsas kirjoittaminen - jota usein kutsutaan afrikkalaiseksi - esimerkkinä erityisesti Apuleius (2. vuosisata)Tämä). Klassisten ja jälkiklassisten mallien jäljittely jatkui jopa 6. vuosisadalle, ja näyttää siltä, että on ollut jatkuvuus kirjallisuuden perinteitä jonkin aikaa Länsi-Rooman valtakunnan kaatumisen jälkeen.
ruskea v topeka-määritelmän koulutuslauta
Imperiumin kasvu levitti Roomaa kulttuuri suuressa osassa Eurooppaa ja Pohjois-Afrikkaa. Kaikilla alueilla, jopa etuvartioissa, ei vain legioonien karkea kieli tunkeutunut, vaan näyttää siltä, että neitsyt Virgilian jae ja Ciceronian proosa. 1900-luvun loppupuolella tehdyt tutkimukset viittasivat siihen, että esimerkiksi Isossa-Britanniassa romanisointi oli laajempaa ja syvällisempää kuin tähän mennessä epäiltiin ja että kolonisoidun alueen hyvin toimeentulevat britit olivat täynnä roomalaisia arvoja. On vaikea kertoa, kuinka pitkälle nämä ajoivat tavallisille ihmisille. Koska latina kuoli Britanniassa, uskotaan usein, että vain eliitti oli käyttänyt sitä, mutta jotkut viittaavat siihen, että se johtui roomalaisten brittien tukkumyynnistä. On kuitenkin todennäköisempää, että anglosaksisten siirtokuntien malli ei ollut ristiriidassa romanikelttien kanssa ja että jälkimmäiset imeytyivät vähitellen uuteen yhteiskuntaan.
Copyright © Kaikki Oikeudet Pidätetään | asayamind.com