Skandinaaviset kielet , kutsutaan myös Pohjoissaksan kielet , ryhmä Germaaniset kielet koostuu nykyaikaisista tanskalaisista, ruotsalaisista, Norjan kieli (Dano-norja ja uusi norja), islanti ja färsaaret. Nämä kielet on yleensä jaettu Itä-Skandinavian (tanska ja ruotsi) ja Länsi-Skandinavian (norja, islanti ja färsaaret) ryhmiin.
kreikkalainen sodan ja viisauden jumalatar
Germaanien kielet Euroopassa Germaanien kielten levinneisyys Euroopassa. Encyclopædia Britannica, Inc.
Germaanien kielet Johdanto germaanisista kielistä proto-germaanista. Encyclopædia Britannica, Inc.
Noin 125 kirjoitusta päivättyettä200-600, veistetty vanhemmissa riimun aakkoset (futhark), ovat kronologisesti ja kielellisesti vanhin todiste saksalaisista Kieli . Suurin osa on kotoisin Skandinavia , mutta Kaakkois-Euroopasta on löydetty tarpeeksi viitteitä siitä, että runojen käyttö oli tuttua myös muille germaanisille heimoille. Useimmat merkinnät ovat lyhyitä, merkitsevät omistusta tai valmistusta, kuten Gallehus Hornsissa (Tanska; c. että400): Ek Hlewagastiz Holtijaz horna tawido ”Minä, Hlewagastiz, Holtin poika, tein [tämän] sarven.” Useat kirjoitukset ovat muistomerkkejä kuolleille, kun taas toiset ovat maagisia sisällöltään. Aikaisimmat veistettiin irtonaisille puu- tai metalliesineille, kun taas myöhemmät kaiverrettiin myös kiveen. Lisätietoja kielestä johdetaan vieraskielisten tekstien nimistä ja lainasanoista, paikannimistä sekä vertailevasta rekonstruktiosta, joka perustuu sukukieliin ja myöhemmin murteita .
Kirjoitukset säilyttävät korostamattomat vokaalit, jotka olivat peräisin germaanista ja indoeurooppalaisesta, mutta kadotettiin myöhemmissä germaanisissa kielissä - esimerkiksi. minä synti Hlewagastiz ja tawido ( Vanha norjalainen olisi ollut * Hlégestr ja * varvas ) tai ' synti Hlewagastiz, Holtijaz ja uuni (Vanha norjalainen * Høltir, sarvi ). Aineiston niukkuus (alle 300 sanaa) tekee mahdottomaksi olla varma tämän kielen suhteesta germaaniseen ja sen tytärkieleihin. Se tunnetaan nimellä proto-skandinaavinen tai muinainen skandinaavinen, mutta sillä on vain vähän selkeästi pohjoissaksalaisia piirteitä. Varhaisimmat merkinnät saattavat heijastaa vaihetta, jota joskus kutsutaan Luoteis-germaaniksi, ennen pohjoisen ja länsisaksan jakamista (mutta goottilaisen erottamisen jälkeen). Vasta sen jälkeen, kun kulmat ja juutit ovat lähteneet Englantiin ja Eider-joki on perustettu Etelä-Jyllannille rajana skandinaavisten ja saksalaisten välillä, on järkevää puhua selvästi skandinaavisesta tai pohjoissaksalaisesta murteesta.
Muinaisen ajan loppupuolen kirjoitukset osoittavat pohjoissaksan erillisenä murre . Tiedot vanhan skandinaavisen ajan varhaisimmista vaiheista on johdettu myös riimimerkinnöistä, jotka lisääntyivät sen jälkeen, kun luotiin lyhyt runojen futhark noinettä800. Pohjoismaiden laajentuminen viikinkiaikana ( c. 750–1050) johti pohjoismaisen puheen vakiintumiseen vuonna Islanti , Grönlanti , Färsaaret, Shetlanninsaaret, Orkneysaaret, Hebridit ja Mansaari , samoin kuin osa Irlannista, Skotlannista, Englannista, Ranskasta (Normandia) ja Venäjältä. Skandinaaviset kielet hävisivät myöhemmin kaikilla näillä alueilla paitsi Färsaarilla ja Islannissa skandinaavisesti puhuvan väestön imeytymisen tai häviämisen myötä.
Laajentumisen aikana kaikki skandinaavit pystyivät kommunikoimaan vaikeuksitta ja ajattelemaan kieltään yhtenä (jota kutsutaan joskus tanskalaiseksi saksan vastakohtana), mutta viikinkiaikojen eri valtakuntien erilaiset suuntaukset johtivat lukuisiin murreeroihin. On mahdollista erottaa enemmän konservatiivinen Länsi-Skandinavian alue (Norja ja sen siirtokunnat, erityisesti Islanti) innovatiivisemmasta Itä-Skandinaviasta (Tanska ja Ruotsi). Esimerkki itäisen murre-alueen käynnistämästä kielellisestä erosta on vanhan Skandinavian monofongisaatio diftongit heillä on ja saari että e ja saari ( esim. kivi 'Kivi' tuli stēn, lauss 'Löysä' tuli löysä ja oikein 'Kuulla' tuli kuulla ). Diftongit pysyivät kuitenkin Gotlannin saarella ja useimmissa pohjoisruotsalaisissa murteissa, vaikka ne menetettiin joissakin Itä-Norjan murteissa. Pronomini ek 'Minusta tuli Miten Itä-Skandinavian kielellä (moderni tanska Minä , Ruotsin kieli Minä ), mutta pysyi ek Länsi - Skandinaviassa (uudet norjalaiset ja färsaaret) esimerkiksi, Islantilainen Minä ); Itä-Norjassa siitä tuli myöhemmin Miten (murteet je, jæ , Dano-norja Minä ), mutta pysyi ek (murteet a, æ ) Jyllannissa.
Roomalaiskatolisen kirkon perustamisella 10. ja 11. vuosisadalla oli huomattava kielellinen merkitys. Se auttoi vahvistamaan olemassa olevia valtakuntia, toi pohjoisen klassisen ja keskiaikainen eurooppalainen kulttuuri , ja esitteli kirjoitus pergamentti latinalaisia kirjaimia. Runic kirjoittamista jatkettiin epigrafisiin tarkoituksiin ja yleistietoihin (useita tuhansia kirjoituksia on säilynyt , 11. vuosisadalta Ruotsi ja erityisesti aina Venäjältä Grönlantiin). Kestävämpiä kirjallisia ponnisteluja varten käytettiin latinalaisia aakkosia - aluksi vain latinalaisille kirjoituksille, mutta pian myös alkuperäiskielisille kirjoituksille. Vanhimmat säilyneet käsikirjoitukset ovat peräisin vuodelta 1150 Norjassa ja Islannissa ja noin vuodelta 1250 Norjassa ja Islannissa Tanska ja Ruotsissa. Ensimmäiset tärkeät kirjoitettavat teokset olivat aiemmin suulliset lait; näiden jälkeen seurasi latinankielisten ja ranskalaisten teosten käännöksiä, muun muassa saarnoja, pyhien legendoja , eepot ja romanssit. Jotkut näistä ovat voineet stimuloida alkuperäiskirjallisuuden poikkeuksellista kukintaa etenkin Islannissa. Tuskin voidaan puhua erillisistä kielistä tänä aikana, vaikka on tapana erottaa islantilainen, vanha norja, vanha ruotsi, vanha tanska ja vanha gutnish (tai Guthlandissa puhuttu gutni) melko pienten kirjoituserojen perusteella. perinteitä. Jotkut näistä olivat vain paikallisesta käytöstä johtuvia kirjurintottumuksia, mutta toiset heijastivat valtakuntien kasvavaa erillisyyttä ja keskittämistä jokaisessa. Kirjallinen vanha islanti on usein esitetty normalisoidussa oppikirjassa, ja (yhdessä vanhan norjan kanssa) sitä kutsutaan vanhaksi norjaksi.
Kulttuuri sanat kuten caupō ”Kauppias” (antaa vanhan norjalaisen ostaa ”Ostaa”) ja ystävät ”Viini” (vanha norja viinejä ) oli suodatettu pohjoiseen Rooman valtakunnasta pitkään. Mutta ensimmäinen suuri tällaisten sanojen aalto tuli keskiaikaisesta kirkosta ja sen käännöksistä, usein muiden germaanisten kielten kanssa välittäjinä, koska ensimmäiset lähetyssaarnaajat olivat englantia ja saksaa. Jotkut uskonnolliset termit lainattiin muilta germaanisilta kieliltä; näiden joukossa on vanhoja norjalaisia helvetti ”Helvetti” Vanhasta Saksista helliwiti tai vanha englanti hellewite , ja vanha norjalainen sielu 'Sielu' vanhasta englannista sāwol . Itä-Skandinavian lainasi vanhan saksin sanan siala , josta tulee myöhemmin tanskaa sielu ja ruotsi Sielu . vuonna maallinen Kentällä syvin vaikutus Skandinavian alueeseen oli keski-alamsaksalaisilla johtuen Hansaliiton kaupallisesta määräävästä asemasta ja Pohjois-Saksan valtioiden poliittisesta vaikutuksesta Tanskan ja Ruotsin kuninkaallisiin taloihin vuosina 1250–1450. Skandinaviassa oli paljon matalaa saksankielistä väestöä, ja heidän kielensä laaja käyttö johti lainasanojen ja kieliopin muodostavien tuotteiden kokoon, joka oli verrannollinen siihen määrään, jonka ranska jätti englanniksi Normanin valloituksen jälkeen.
Nykyään monet paikalliset murteet kehittyivät myöhään Keskiaika , kun suurin osa väestöstä oli maaseutua ja sidottu paikalliseen kyläänsä tai seurakuntaansa, ja siellä oli vain vähän mahdollisuuksia matkustaa. Kaupunkien asukkaat kehittivät uusia kaupunkipuhelun muotoja, joita värittivät ympäröivät maaseudun murteet, ulkomaiset kontaktit ja kirjoitetut kielet. Hallitukset, joissa hallitusasiakirjoja tuotettiin, alkoivat vaikuttaa muokkaamaan kirjallisia normeja, jotka eivät olleet enää paikallisia vaan valtakunnallisia. Uskonpuhdistus tuli Saksasta ja sen myötä Martin Lutherin kääntämä saksankielinen raamatunkäännös, joka käännettiin nopeasti ruotsiksi (1541), tanskaksi (1550) ja islanniksi (1584). Se, ettei sitä käännetty norjaksi, oli yksi tärkeimmistä syistä siihen, ettei erillistä norjalaista kirjallisuuskieltä syntynyt. Vanha norjalainen kirjallisuus meni käytöstä, ja 1800-luvulle saakka ei ollut olemassa selkeää kirjoitettua norjan kieltä. Sen sijaan norjalainen tanskalainen lajike kehittyi ja siitä tuli tanskalais-norjalaisen Bokmålin perusta. Tulostuksen keksimisen ja lukutaidon kasvun myötä kaikki skandinaavisten murteiden puhujat oppivat vähitellen lukemaan (ja lopulta kirjoittamaan) uusia vakiokieliä.
